Jalostamisesta

Inspiraatio tähän blogikirjoitukseen tuli Ruotsista Hippson sivuilla julkaistusta jutusta ”Jalosta vakuuttavasti” tai ”niin että uskot siihen”. Lyhyesti referoituna juttu käsittelee sitä miten ennakkoluulottomista ja omaan näkemykseen uskovista kasvattajista tuli huippu(este)hevosten kasvattajia, vaikkakin valinnat ja hevoset ovat olleet muuta mitä esim. rakennearvostelussa arvostetaan. Usko ja intuitio ovatkin kasvattajan tärkeimmät ominaisuudet tiedonjanon lisäksi. Kaikkia valintoja ei voi muille avata koska itsestä vain tuntuu että tietyt hevoset ovat keskenään perfect match. Joko onnistut ja loistat tai jos luonto muuta päättää, epäonnistut, opit ja onnistut myöhemmin 😀 Me voimme vain valita tuntumalla parhaiten yhteen sopivat parit ja luonto tekee loppujen lopuksi valinnan. Ilman rohkeita vetoja ja uusia linjoja ei kuitenkaan tapahdu edistystä, jossain vaiheessa yleiset linjat ovat kehittyneet niin pitkälle kuin on mahdollista päästä ja rotu ja yksilöt kaipaavat jotain uutta geenipoolia sekoittamaan, outcrosseista tulee main streamiä.

Jostain syystä olen aina ollut kiinnostunut hevosten jalostamisesta ja kasvattamisesta, ihan lapsesta asti, jolloin muita ehkä kiinnosti lähinnä ratsastaminen. Siihen aikaan kun ei ollut nettiä saati mahdollisuutta ostaa Sukukirjoja tai tilata alan lehtiä Villivarsaa lukuun ottamatta, sain kuitenkin ensimmäiset opit kasvatuksen ihmeelliseen maailmaan niinkin poikkeukselliselta taholta kuin kirjailija Marvi Jalolta. Kävi nimittäin niin että kotini lähelle ilmestyi tähtipäinen ja pilkkuturpainen tamma, jonka jostain syystä tunnistin heti Hituri kirjoissa ja Villivarsassa olleeksi Ira Mintiksi. Niinpä Hatusta tuli ensimmäinen hoitohevoseni ja Marvista pitkäaikainen kirjekaverini. Hän tuskin arvaakaan miten pitkälle hänen kirjeensä ovat minua vieneet, kuten silloin hänen kertomat sukutiedot (Marvilla oli siis Sukukirjoja ja hän kärsivällisesti vastaili minulle kun kysyin varmasti kaikkien lähialueen lämminverihevosten sukutietoja (???!)) ja muut jalostuksen periaatteet kuten ”astuta paras parhaalla ja toivo parasta”. Nämä ovat vieläkin mielessä ensimmäisinä tiedonsiemeninä kasvatukseen ja korostivat valinnan ja karsimisen tärkeyttä ja vaikuttivat varmasti myös siihen että mielenkiinto kasvoi jalostusta kohtaan. Kirjeenvaihto täydentyi myöhemmin opiskeluilla ja oman mielenkiinnon myötä ja nyt kerättyä tietoa on jo muutamia vuosia kokeiltu käytännössäkin.

Jalostusvalinnat, oripäivät ja varsanäyttelyt herättävät tunteet pintaan, vaikka kaikki kasvattavat samaa rotu saman rotumääritelmän perusteella, silti harrastajien, tuomareiden ja kasvattajien näkemyksissä voi olla suuriakin eroja siitä mikä on ”oikea rodun edustaja”.  Vuosien saatossa muodissa oleva tyyppi tai jokin ominaisuus voi vaihtuakin, joko tiedon tai mieltymysten perusteella esimerkkeinä vaikkapa rautiaat suomenhevoset 60-luvulla, mustat shettikset, isot suomenhevoset, isot showraviset kouluratsut jne. Yleensähän kasvattajat kasvattavat sitä mikä myy, oli se sitten näyttelyissä käyvissä roduissa tyyppi, jolla näyttelyissä pärjää, tai ravureissa valitsemalla ensisijaisesti nopeutta edistäviä yksilöitä. Toiset kasvattavat kaikessa hiljaisuudessa jotain marginaalista asiaa, kuten vaikka vain muutamia vuosia sitten, erikoisen värisiä tai harvinaisemman sukuisia suomenhevosia, ja vasta vuosia myöhemmin nämä säästetyt linjat ovatkin arvossaan ja koetaan yleisemmin säilyttämisen arvoiseksi (joskin soraääniä kuuluu aina). Monimuotoisella kasvatuksella on paikkansa, kunhan kasvatuksessa kuitenkin on ajatusta ja tavoite, joka on joku muu kuin vain määrän lisääminen. Kuitenkin jopa määrän lisääminen voi olla perusteltavissa silloin, kun ollaan jo liipasimella jonkin sukulinjan tai värin hävittämisestä rodusta kokonaan, muu parantaminen korostuu ja tulee vuoroon myöhemmin kun ominaisuus on saatu säilymään edes välttävästi.

Shettisten osalta ollaan tilanteessa jossa Hollanti on johtava maa shettisten kasvatuksessa ja on todettava että paikoin heidän mieltymys mustiin liikkuviin eläimiin muissa roduissa kuten friisiläisissä, näyttää vaikuttavan myös shetlanninponiin – tämä siis minun näkemys asiasta ei mikään fakta, näin asian näen. Toisaalta asiaa puolustetaan sillä, että linjat ovat pääsääntöisesti vanhoja arvostettuja UK sukuja (kuten Marshwood ja Transy) ja että muinoin ei ole Shetlannin saarillakaan ollut pätiköitä ja lyhytjalkaisia poneja vaan siroja ja melko hentoluustoisia, hevosmaisempia poneja. Mikä siis on shettiksen oikea tyyppi? Entä mikä on shettisten oikea väri? Miten liikkuva se saa olla (liitoravilla kompuroi kapeilla poluilla kivikossa, shettisten tulisi astua takajalalla etujalan jälkeen, kaikkien nivelten tulisi olla käytössä ja askel ei saisi olla liian hieno – näin sanotaan mutta pärjääkö tavallisimmilla liikkeillä enää näyttelyssä ja jos ei pärjää, mihin suuntaan se ohjaa jalostusta?)? Missä menee kauniin shettiksen ja kauniin hevoseläimen raja? Entä onko kuitenkin syytä päivittää shettis 2020-luvulle, rakenteeltaan kauniimmaksi ja käyttökelpoisemmaksi? Ja kuka muistaa että jo vanhemmassa kirjallisuudessa kerrotaan että shettiksiä oli erityyppisiä, suositaanko nyt vain yhtä, sitä kauneinta tyyppiä ja kuolevatko muut tyypit sukupuuttoon? En tiedä miten paljon muut kasvattajat näitä asioita miettii mutta itse mietin näitä jalostusvalintoja tehdessä, toivottavasti muutkin.

Itse päädyin shettiksiin sattuman ja sydämenvalloituksen kautta. Kun meille oli ilmaantunut pari shettistammaa voi lyhyellä matematiikalla äkkiä laskea että täältä etelään sulhaisiin ajamalla saa kulumaan pennin poikineen, kun taas oman orin hankkiminen ja sivussa muutaman ulkopuolisen tamman astuttamalla itse asiassa säästää 😉 Veranon tullessa Suomeen se sai osakseen asianmukaisen ryöpytyksen vihreällä palstalla, orihan ei mitenkään voi olla hyvä, koska on hallakko ja varsinkin koska tulee niin ankeasta maasta shettisjalostuksen osalta, kuin Tanska (orihan on täysin hollantilainen mutta se on toisarvoista…). Itsellä kuitenkin oli se näkemys että tämä on hyvä, siinä on ne piirteet olemassa mitä arvostaisin mustassa tai minkä tahansa muunkin värisessä orissa ja ennen kaikkea sillä oli kolme *ensimmäisen polven jalostustavoitetta* mitä halusin omaan kasvatukseen, erityisen hyvät liikkeet, harmoninen tyyppi, missä ei mikään palikka hyppää toista enempää silmään ja mielellään joku muu kiva väri kuin musta. Värihän ei yleisesti ottaen ole jalostuksen peruste, varsinkaan silloin jos kasvatetaan vain mustia… 😉 mutta minun ajatus oli että haluan kasvattaa nimenomaan myös muun värisiä ja nimenomaan pyrkiä parantamaan yleisesti värillisten parjattua laatua paremmaksi ja lähemmäksi mustien tasoa. Syy tähän puolestaan on yksinkertaisesti se, että halusin kasvatukseen haastetta. On huomattavasti helpompaa hankkia huippuhyviä mustia shettiksiä ja kasvattaa niitä kuin lisätä haasteeksi väri, oli se sitten mikä tahansa.

Hallakkoon päätyminen on loppujen lopuksi vahinko, väri olisi voinut olla joku muukin, mutta jälkikäteen se on tuntunut lottovoitolta ja sille on tullut omassa mielessä ainakin myös siinä mielessä arvo että nyt väriäkin haluaa jopa vaalia. Miksi? Koska Englannista on erittäin vaikea löytää hallakoita standardeja ylipäätään, eikä tilanne ole paljon kummempi muissa maissa, ja laadukkaan hallakon löytäminen on mahdotonta. Ellei tästä pidä joku huolta, voi värilläkin olla edessä rodusta katoaminen. Ensimmäisissä kantakirjoissa on ollut muutama hassu prosentti hallakoita ja väri on siis tietysti alkuperäinen rodussa. Itse asiassa tällä hetkellä tutkimustiedon perusteella oletetaan että hevosten alkuperäinen väri ylipäätään oli ruunihallakko. Siinäpä sitä säästämään sitten – muista ominaisuuksista tinkimättä!!!

 

Verano_K1a.jpg
Verano Kiuruveden näyttelyssä syksyllä 2017. Tällä kertaa tuloksena oli II palkinto UK tuomarilta, Verano on myös palkittu viisi kertaa I palkinnolla niin UK, SWE kuin FIN tuomareilta.

 

Jalostus on siitä hienoa hommaa että näin lyhyessä ajassa, viitisen vuotta, ei ehdi ottaa kuin vauvanaskelia, tai pikemmin ryömiä eteenpäin. Mutta olemme päässeet kuitenkin nyt alkuun, meillä on vihdoin syntynyt kolme hiirakkoa tammaa ja yksi erilainen nuori musta ja pääsen pikkuhiljaa siirtymään seuraavaan sukupolveen ja uusiin valintoihin, nyt voin jatkaa hyvien värillisten sulhasten metsästystä tai palata huippuluokan mustiin, kullekin Veranon tyttärelle yksilöllisesti sulhasen valiten sen mukaan mitä niissä yksilöinä haluaisin parantaa. Kasvattajalla pitää olla tavoite ja se ei voi ulottua vain yhtä sukupolvea edemmäksi, nyt jo on seurattava mitä nuoria oreja Suomessa ja ulkomailla kasvaa, mitä ne saavat varsanäyttelyissä, päätyvätkö oripäiville ja tuovatko ne rotuun niitä ominaisuuksia mitä haen seuraavassa ja sitä seuraavassa polvessa. Itselle on tärkeäksi muodostunut myös ponimaisuuden säilyttäminen, itse en halua että shettikseni ovat liian hevosmaisia, liian elegantteja, liian liitokavioita tai liian mitään, vaan melko kompakteja, hyväluonteisia&yhteistyökykyisiä, sopivasti liikahtavia, ei kuitenkaan ihan tappijalkoja tai pätkäkauloja mutta paranneltuinakin selvästi vielä shetlanninponiksi tunnistettavia: ”lagom” paranneltuja? Toivon että omat kasvatit olisivat tyylikkäitä shettismäiseen tapaan. Tämä varmasti ohjaa jatkossa omaa jalostusta enemmän myös alkuperämaan ponien suuntaan.

Puolet jalostuksesta on faktaa, tiedon etsimistä, seuraamista ja omien ponien tarkastelua kriittisesti. Toinen puoli on intuitiota ja intohimoa rotua ja sen säilyttämistä kohtaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s